Lähde: Iqtidaa As- Siraat al-Mustaqiim (2/207).
Keskenään puhumiseen tottuminen toisella kielellä kuin arabialla, joka on islaamin symbooli ja koraanin kieli siten, että tästä tulee käytäntö maassa, oman perheen kanssa ja talouden jäsenten kanssa, ystävien kanssa, torilla, kun puhutaan hallituksen jäsenille tai vallanpitäjille, epäilemättä tämä on makruuh (ei pidettyä), koska se käsittää puhumisen ei-arabien tavalla, joka on makruuh, kuten aikaisemmin mainittiin.
Joten kun aikaiset muslimit menivät asumaan Syyriaan ja Egyptiin, jossa kansa puhui bysantiinin kreikkaa ja Irakiin ja Khurasaniin, jossa ihmiset puhuivat persiaa, ja Pohjois-Afrikkaan (al-Maghrib), jossa kansa puhui berberiä, he opettivat näiden maiden ihmisiä puhumaan arabiaa jotta arabiasta tulisi vallitseva näissä maissa, ja kaikki ihmiset, muslimit ja ei-muslimit puhuisivat arabiaa. Siten tapahtui myös Khurasanissa menneisyydessä, sitten heistä tuli laiskoja kielen suhteen ja he tottuivat puhumaan farsia kunnes siitä tuli vallitseva kieli ja suurin osa heistä unohti arabian. Epäilemättä tästä ei pidetä.
Paras tapa on tottua puhumaan arabiaa jotta nuoriso oppii sen kodeissaan ja kouluissaan, jotta islaamin symboli ja sen ihmiset vallitsevat. Tämä helpottaa ihmisiä ymmärtämään koraania ja sunnaa ja salafien sanoja, toisin kuin henkilö, joka tottuu puhumaan yhtä kieltä sitten haluaa opetella toista ja se on hänelle vaikeaa.
Tiedä, että kielen käyttämiseen tottumisella on selvä ja voimakas vaikutus henkilön ajattelemiseen, käytökseen ja uskonnolliseen sitoutumiseen. Sillä on myös sellainen vaikutus, että se auttaa henkilöä muistuttamaan tämän umman aikaisia sukupolvia, seuralaisia ja tabi’iin. Heidän muistuttaminensa parantaa henkilön ajattelua, uskonnollista sitoutumista ja käytöstä.
Sitä paitsi arabian kieli itsessään on osa islaamia ja arabian tunteminen on pakollinen tehtävä. Jos koraanin ja sunnan ymmärtäminen on velvollisuus, eikä niitä voi ymmärtää osaamatta arabiaa, silloin tarvittava keino velvollisuuden täyttämiseen on myös pakollinen.
On asioita, jotka ovat pakollisia kaikille yksilöille (fard ‘ain) ja muita, jotka ovat pakollisia yhteisölle tai ummalle (fard kifaaja eli jos jotkut ihmiset täyttävät ne silloin muut ovat vapautetut velvollisuudesta).
Tämä on Abu Bakr Abu Shaiban raportoiman kertomuksen tarkoitus, joka sanoi: ‘Iisaa ibn Juunus kertoi meille Thaurilta, ‘Umar Ibn Jaziidilta, että ‘Umar kirjoitti Abu Muusaa al-Ash’arille ja sanoi: “Opettele sunna ja opettele arabian kieli; opettele koraani arabiaksi koska se on arabiaksi.”
Toisen hadiithin mukaan, jonka on kertonut ‘Umar, hän sanoi: “Opettele arabia koska se on osa uskontoasi ja opettele miten kuolleen omaisuus tulisi jakaa (faraa’id) koska nämä ovat osa uskontoasi.”
Tämä ‘Umarin määräys, arabian ja sharii’an opetteleminen, yhdistää asiat joita tarvitaan, koska uskonto käsittää sanojen ja tekojen ymmärryksen. Arabian ymmärtäminen on keino islaamin sanojen ymmärtämiseen ja sunnan ymmärtäminen on keino islaamin tekojen ymmärtämiseen…”.