Lähde: Saidu al-Khaatir s.263-264.
Kiinnostavimmista asioista on kuolevan henkilön valppaus kuolemansa hetkellä – koska hänestä tulee kuvaamattoman terävä ja äärettömän huolestunut. Ja hän kaipaa vanhoja aikojaan, ja toivoo, että hänet jätettäisiin jotta hän voisi korvata mikä on mennyt häneltä ohi, ja jotta hän voisi olla rehellinen katumuksessaan sen mukaan kuinka varma hän on (nyt) kuolemastaan.
Ja hän melkein tappaa sielunsa –huolesta- ennen sen (todellista) kuolemaa.
Ja jos näitä asioita löytyisi (yhden) atomin verran terveyden ja hyvinvoinnin aikana, saavutettaisiin kaikki mitä hurskaiden tekojen tekemisellä tarkoitetaan. Näin ollen älykäs on sellainen, joka kuvittelee tuon hetken ja toimii sen mukaan mitä se vaatii. Ja jos hän ei pysty niin tekemään, niin hän kuvittelee sitä niin paljon kuin hän kykenee koska se estää halun kättä ja se aiheuttaa (hänessä) vakavuutta/hartautta.
Mitä tulee henkilöön, jolla on tuo hetki silmiensä edessä (eli hän ajattelee sitä aina valmistautuakseen), niin hän on kuin sen vanki.
Kuten Habiib al-Ajamilta kerrotaan: aamulla herätessään hänellä oli tapana sanoa vaimolleen: ’Jos kuolen tänään, niin anna sen ja sen pestä minut ja sen ja sen kantaa minut.’
Ja al-Mar’uuf sanoi eräälle henkilölle, ”Rukoile keskipäivän rukous (dhuhr) kanssamme!” Joten hän vastasi, ”Jos rukoilen keskipäivän rukouksen (dhuhrin) kanssanne, en voi rukoilla iltapäivän rukousta (’asria) kanssanne.’ Näin ollen al-Maruuf sanoi, ’Aivan kuin sinulla olisi toivoa, että elät ’asriin saakka? Haen turvaa Allaahilta pitkistä toiveista.’ Ja eräs henkilö puhui pahaa toisesta joten al-Mar’uuf sanoi, ”Muista puuvilla kun he asettavat sen silmillesi (kuoleman hetkellä).