Lähde: Quraanii Hajaatii -luento.
Sheikh Jaasir ad-Dosari, Masjid al-Haraamin imaami, kertoi tämän tapahtuman lapsuudestaan. Hän kertoo:
Tämä on tapahtuma, jota en voi koskaan unohtaa. Se on juurtunut muistiini ja opin siitä paljon. Tämä tapahtui noin 20 vuotta sitten kun opettelin koraania sheikkini Sa’d Sunbulin kanssa. Hän on suuri oppinut ja koraanin opettaja, joka osaa koraanin 10 qiraa’aat (resitaatiota).
Sheikillä (Sa’d) oli tapana pitää koraanitunteja ’ishaa -rukouksen jälkeen ja minulla oli tapana lausua hänelle koraania. Yhtenä päivä sattui, ja Allaah halusi niin sattuvan, että sinä päivänä olin viimeinen oppilas, joka lausui hänelle koraania.
Kun olin lausumassa hänelle, eräs nuori mies astui masjidin ovesta sisään. Kun tämä nuori mies oli astunut sisään, oli selvää hänen kasvoistaan, väsymyksen, ahdistuksen, surun merkeistä, että hän oli kaukana Allaahista (i.e. ei harjoittanut).
Hän tuli sheikin luo ja sanoi hänelle: ”Oi sheikh! Haluan, että lausutte koraania minun ylleni (ruqiana). Minulla on huolia ja haluan teidän lausuvan koraanin minun ylleni.”
Sheikh katsoi häntä ja sanoi: ”Minua ei haittaa lausua koraania yllesi mutta minulla on tämä oppilas, joka lausuu minulle ja olen kiinni hänen kanssaan. Sillä aikaa, mene masjidin etuosaan, tee wudhuu, rukoile kaksi rak’aat rukouksia, ja lausu koraania mushafista (sillä aikaa kun lopettelen tämän oppilaan kanssa).”
Joten tämä nuori teki kuten häntä oli ohjattu. Hän meni masjidin ensimmäiseen riviin, rukoili kaksi rak’aat ja rupesi lausumaan koraania.
Sheikh pyysi minua tarkoituksella jatkamaan koraanin lausumista. Puoli tuntia meni ja edelleen lausuin sheikille. Kun yli puoli tuntia oli kulunut, sheikh pyysi minua lopettamaan lausumisen ja kutsui nuoren miehen. Masjidin etuosasta tämä nuori mies tuli hänen luokseen ja katsoi häntä.
Kautta Allaahin! Kasvot, joilla hän palasi masjidin etuosasta – lausuttuaan koraania – olivat erilaiset kuin ne kasvot, joilla hän oli ensin astunut masjidiin kun olin lausumassa sheikille. Rauhallisuuden ja tyyneyden merkit näkyivät nyt hänen kasvoillaan. Oli selvää, että hänestä oli nyt tullut rentoutuneempi, tyytyväisempi ja, että hänen rinnassaan oli mukavuuden tunne.
Hän tuli sheikin luokse ja sheikh sanoi hänelle: ”Istu alas ja lausun koraania yllesi nyt.” Nuori mies vastasi: ”Oi sheikh! Jazaaka Allaahu kheiran, mutta en tunne nyt tarvetta, että lausuisitte koraania minun ylleni.” Sheikh sanoi: ”Miten niin? Vain hetki sitten pyysit minun lausuvan yllesi! Mitä tapahtui?”
Nuori mies sanoi: ”En tiedä mitä tapahtui! Kun menin masjidin etuosaan ja rukoilin kaksi rak’aat ja lausuin koraania mushafista, en tiedä mitä minulle tapahtui. Oloni oli rennompi, rintani tuntui laajenevan. Nyt minulla ei ole tarvetta että lausuisitte ylleni.”
Näin ollen sheikh sanoi hänelle – ja tämä on koko tapahtuman ydin: ”Oi poikani! Kun ensin astuit masjidiin ja kun katsoin kasvojasi, sinä hetkenä tajusin, että sielusi oli nälkäinen. Sen vuoksi ohjasin sinua menemään masjidin etuosaan, rukoilemaan kaksi rak’aat ja lausumaan koraania, koska tiesin, ettei tämä sielu ole tyytyväinen ja rentoutunut kunnes se ruokitaan.” Ja näin oli.
”Oi poikani! Olet kaksi osaa: ruumis ja sielu. Ruumiisi on luotu maasta ja sen vuoksi sen ravinto on maasta. Sielusi on luotu taivaassa ja sen vuoksi sen ravinto on taivaasta. Et voi elää tasapainoista elämää kunnes sinulla on tasapaino ruumiin ja sielun välillä.” Hän sanoi myös sielusta: ”Ruumiin hylkääminen (aliravitsemus) on myös Allaahin uskontoa vastaan. Henkilö tarvitsee ruumiin ja sielun välisen tasapainon.”